Perjantaina alkoi painajainen josta en ole vieläkään herännyt. Kaatokänni, pakokauhu, paniikkikohtaus. Kaikista rakkain ihminen ei halua minua enää. Hän haluaa minusta eroon. Mutta minä en suostu siihen! En vielä, en pysty. En tiedä mitä teen. Pelottaa.
En mennyt höyhen-miittiin.
Yritän keksiä syytä miksi pitäisi jaksaa elää.
Ei tullut kolmea viikkoa täyteen oksentamatta.. Mäkin vessa lauantaina. Poikaystävä katsoi kummissaan kun luin mcfeast-aterian tuoteselostuksia ja ihmettelin ääneen sitä kuinka voin syödä kerralla enemmän kuin normaalisti päivässä oon syönyt viimesen kolmen viikon aikana. Siihen hän tokaisi että ei kannata laskea kaloreita, tuota pikaa musta tulee joku anorektinen. Olen melkein varma että kasvoillani käväisi hetken aikaan pieni hymy. Hän ei tiedä mitä teoillaan aiheutti.. Mitä minulle jää? Ikuisesti aikaa laskea kaloreita ja laihtua. Eikä ketään jonka vuoksi voisin edes harkita parantumista. Ei ketään joka välittäisi.
Olen taas laihtunut. Peili kertoo sen, vaaka vahvistaa huomenna.
En ymmärrä enää mistään mitään.
Voi pieni, kyllä susta välitetään! Yritä jaksella. Päivä kerrallaan - tai tunti, minuutti. Jonain päivänä olon on helpotuttava.
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=OkQ8AEgWSpw
Kiitos, hopeasoopeli. <3 Taisi useampi kyynel taas vierähtää poskille tuota kuunnellessa.
Poistatoivon sulle voimia ja hymykuoppia. :-) se joka ei sinua halua ei tiedä mistään vielä mitään.
VastaaPoista