Kesä lähestyy loppuaan. Oliko kesää ollenkaan? Syksyllä alkaa uusi koulutus, sama yliopisto kuitenkin. Unelma on vihdoinkin toteutunut. Nyt vaan pelkään että pääni ei sittenkään kestä kyseistä alaa. Hassua ajatella, että läpäisin psykologiset testit. Toisaalta oon aina ollut hyvä esittämään hyvinvoivaa, itsevarmaa. Enhän minä varsinaisesti valehdellut. Olisin sellainen ilman tätä kaikkea paskaa.
Joka tapauksessa olen innoissani! Vihdoinkin jotain mitä odottaa.
Ensi viikolla saan vieraita ulkomailta. Tätä on suunniteltu ja odotettu pitkään! Syömiset kuitenkin pelottaa paljon.. Miten ihmeessä selviän pari viikkoa. Pitäisi esittää normaalia. En haluaisi pilata kaikkea vammailulla. Ahdistava ajatus. Huomenna eteen tulee myös serkun rippijuhlat. Olisin niin halunnut olla hoikempi.. En ole nähnyt sukulaisia yli vuoteen ja ois ollut ihanaa järkyttää heitä hieman. Tai paljon.
Miksi syöminen on niin vaikeeta?
Aina liikaa tai liian vähän.
Olisi ihana sanoa nyt että olen onnistunut lopettamaan oksentamisen. Eilinen kertoo kuitenkin jotain ihan muuta. Vähentänyt olen kuitenkin! Saattaa mennä päiviäkin etten oksenna. Saavutushan sekin, vaikka tunnen itseni aina niin epäonnistuneeksi kun löydän taas pääni pöntöstä. Hammaslääkärin lasku kesäkuulta motivoi lopettamaan. 500 euroa! Oikeesti.. Olihan se yksityisellä, mutta silti. Ei se oo sen arvoista.
Pari viikkoa takaperin päädyin sitten juomaan tylsyyteeni pullollisen viiniä. Yksin.
Jos se oliskin jäänyt vain siihen viiniin.. Huuruissani löysin kaappiini viime syksynä unohtuneet mielialalääkkeet. Fiksuna tyttönä päätin nielaista ne KAIKKI alas ahdistukseeni. Pari panacodia palanpainikkeeksi. Tunnin päästä olin jo niin seipäät että ei tosikaan. Kolmen tunnin päästä olin jo ihan varma että kuolen. Seuraavana aamuna pohdin tärinöissäni pitäisikö sitä oikeasti hakeutua ensiapuun.. Olo alkoi helpottaa vasta hyvin myöhään seuraavana yönä. Ei enää ikinä. Hrrrr.
Mitä tästä kaikesta opin?
Rehellisesti sanottuna, en varmaan mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti