Iloa ja odotusta

Kohta matka Turkuun noutamaan ulkomaalaiset ystävät! Tätä on odotettu niin pitkään, kaikkea mukavaa tiedossa! :) Yritän hillitä syömisvammaisia ajatuksia ja antaa vain olla, nauttia edes hetken normaalista elämästä ja kesälomasta. Saa nähdä miten käy!

Eiliset rippujuhlat, kakkua, kakkua ja vielä vähän kakkua. Kun hain toista palaa suklaakakkua, enoni heitti vitsillä että kannattaisi hieman varoa etten vain leviä. Kaikki nauroivat, minä mukaan lukien. Tietäisivätkin.. Ei kukaan pysy hoikkana kun syö saman määrän ruokaa kuin minä. Serkku kertoi tarinan tikkulaihasta tytöstä joka istui yksin raxissa viime viikolla ja veti ruokaa kymmenen hengen edestä. Ja katosi vessaan. Bulimiasta keskusteleminen läheisen ihmisen kanssa joka ei tiedä tilannettani oli jokseenkin vaivaannuttavaa. Mutta esitin osani hyvin ja kauhistelin muiden mukana.

Jos vaikka se höyhenmiitti onnistuisi tällä kertaa. Olen toiveikas, tosin aikatauluni ei vieläkään ole täysin selvillä.

Tyhmä pää

Kesä lähestyy loppuaan. Oliko kesää ollenkaan? Syksyllä alkaa uusi koulutus, sama yliopisto kuitenkin. Unelma on vihdoinkin toteutunut. Nyt vaan pelkään että pääni ei sittenkään kestä kyseistä alaa. Hassua ajatella, että läpäisin psykologiset testit. Toisaalta oon aina ollut hyvä esittämään hyvinvoivaa, itsevarmaa. Enhän minä varsinaisesti valehdellut. Olisin sellainen ilman tätä kaikkea paskaa.

Joka tapauksessa olen innoissani! Vihdoinkin jotain mitä odottaa.

Ensi viikolla saan vieraita ulkomailta. Tätä on suunniteltu ja odotettu pitkään! Syömiset kuitenkin pelottaa paljon.. Miten ihmeessä selviän pari viikkoa. Pitäisi esittää normaalia. En haluaisi pilata kaikkea vammailulla. Ahdistava ajatus. Huomenna eteen tulee myös serkun rippijuhlat. Olisin niin halunnut olla hoikempi.. En ole nähnyt sukulaisia yli vuoteen ja ois ollut ihanaa järkyttää heitä hieman. Tai paljon.

Miksi syöminen on niin vaikeeta?
Aina liikaa tai liian vähän.

Olisi ihana sanoa nyt että olen onnistunut lopettamaan oksentamisen. Eilinen kertoo kuitenkin jotain ihan muuta. Vähentänyt olen kuitenkin! Saattaa mennä päiviäkin etten oksenna. Saavutushan sekin, vaikka tunnen itseni aina niin epäonnistuneeksi kun löydän taas pääni pöntöstä. Hammaslääkärin lasku kesäkuulta motivoi lopettamaan. 500 euroa! Oikeesti.. Olihan se yksityisellä, mutta silti. Ei se oo sen arvoista.

Pari viikkoa takaperin päädyin sitten juomaan tylsyyteeni pullollisen viiniä. Yksin.
Jos se oliskin jäänyt vain siihen viiniin.. Huuruissani löysin kaappiini viime syksynä unohtuneet mielialalääkkeet. Fiksuna tyttönä päätin nielaista ne KAIKKI alas ahdistukseeni. Pari panacodia palanpainikkeeksi. Tunnin päästä olin jo niin seipäät että ei tosikaan. Kolmen tunnin päästä olin jo ihan varma että kuolen. Seuraavana aamuna pohdin tärinöissäni pitäisikö sitä oikeasti hakeutua ensiapuun.. Olo alkoi helpottaa vasta hyvin myöhään seuraavana yönä. Ei enää ikinä. Hrrrr.

Mitä tästä kaikesta opin?

Rehellisesti sanottuna, en varmaan mitään.

Hiljaisuus

Pyydän anteeksi hiljaisuuttani, liian paljon tapahtumia, ajatuksia, aivan liian vähän aikaa. Väsymystä ja laiskuutta. Ei sillä ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, en vain ole osannut pukea sanoiksi päässäni myllertävää kaaosta.

Aamupaino 54,6kg. Hitaasti mutta varmasti.

Festarisekoilut, poikaystävän katse.. Vastahan se jätti mut, miksi se siis katsoo minua kuin olisi rakastumassa? Miksi se hymyilee ja silittää päätäni? Vatsassa kipristelee niin ikään kupliva rakkaus ja avonaiset haavat. Onko sen pakko sirotella niihin suolaa ja katsoa koiranpennun silmin minua samalla kuin vääntyilen tuskissani..

"Näytät taas laihtuneen"

Tuo lause on kuin huume. Sen eteen voisin tehdä mitä vain. Ja teenkin.